Myöhään eilen illalla palailimme kahden päivän reissulta saaristosta. Väsymys painoi jokaista, mutta samalla olin tosi helpottunut ja tyytyväinen päivien saldoon sekä ylpeä pitkänokistani.
Vaikka olimme jo kerran viettäneet yhden päivän samalla saarella, nyt oli kuitenkin taas uudet ja oudot veneet mennen tullen. Perillä meidän piti yöpyä vieraassa mökissä ja vielä vieraan pariskunnan kanssa.
Tytöt olivat minulla paljon mukana, kun kiersin töissäni saarta edestakaisin. Ne oppivat nopeasti kiipeämään ylös kallioille rappuja ja siltoja pitkin ja kulkemaan puisista porteista, jotka ylittävät karjan piikkilanka-aidan. Porteista näkyy lankkujen väli alas ja "läpi" sivuuttaissuunnassakin, ja näinkin muutaman saarella vierailleen koiran kieltäytyvän portin ylityksestä itse. Myös lehmät kohdattiin tällä kerralla paljon rauhallisemmin kuin viimeksi. Haukkuja tuli vain, jos lehmät ilmestyivät yhtäkkiä koirien eteen jostain puskaiden takaa, ja silloinkin sain ne rauhoittettua helposti. Lampaita koirat eivät edes katsoneet päin
Mahtoivatko ehkä olla liian vaatimattomia herättämään neitien mielenkiinnon
Samassa mökissä asunut pariskunta sai selkeästi täyden hyväksynnän, ja tytöt suhtautuivat heihin kuin pitkäaikaisiin tuttuihin. Mies ihmettelikin ääneen koirien tyyneyttä heihin verrattuna saarella vieraileviin lomalaisiin, joista kyllä oltiin tarkkana.
Yö sujui myös hyvin rauhallisesti, ja nukuin itse kuin tukki. Ihanaa, että koiratkin osaavat nukkua ja rauhoittua vieraassa ympäristössä!
Kotimatkalle lähdimme eilen taxiveneellä. Arvioin matkan kestävän n. tunnin, koska menomatkammekin oli kestänyt sen verran. Taxivenettä ajanut ihana n. 70-vuotias mummu kuitenki hyppyytti venettä sivuaallokossa aika haipakkaa, ja matka kesti kokonaiset 20 min.! Horisontti pomppi ylös ja alas, ja vene keikkui joka suuntaan. Mietin miten koirat, varsinkin keväällä vielä kovastikin autoilua arkaillut Tara, kestää höykytyksen, ja enhän itsekään ole se kaikista kokenein merikarhu... Yllättäen kaikki pärjäsivät erinomaisesti ja tytöt jopa rauhoittuivat veneen käytävälle makaamaan, kun itse pompin tuolissa. Rantaan päästyämme sain ponnistella ja tasapainoilla koirat sylissäni ylös laiturille. Pihla on pennusta asti ollut arka antamaan itseään kannettavaksi, mutta ihmeellisesti se tuolla luottaa siihen, että mamma hoitaa homman kotiin, ja parempi vain olla rimpuilematta, ettei putoa vielä veteen. Automatka kotiin olikin sitten lastenleikkiä jopa Taralle, vaikka tuo tie saaristosta ei niitä suorimpia nyt olekaan.
Kotiuduttuamme ja syötyämme käytin tytöt vain pikaisesti läheisessä puistikossa ennen nukkumaan menoa. Tytöt toimittivat asiansa käskystä
välittömästi puistoon tultuamme ja kääntyivät samantien itse kotiinpäin. Pihla katsoi minua, ja sanoin sille: "nyt mennään NUKKUMAAN" ja se heilutti iloisesti häntää ja lähes ravasi onnessaan kotiin. Olipa taas mahtava reissu
Pitkästä aikaa marssimme tänään Pihlan kanssa näyttelykehään, kun vihdoin rohkaistuin ilmoittamaan tytöt Mäntsälä-Järvenpään näyttelyyn.
Taralle kerta oli ensimmäinen, joten ennen kehää kyllä jänskätti, miten ravaaminen ja seisominen sujuu...! Viime viikolla oli treenattu esiintymistä harvase päivä, mutta mietin oman jännittämiseni ja häiriöiden mahdollista vaikutusta. Tinttara esiintyi kuitenkin vallan mainiosti, vaikka hampaita tutkiva setä hiukan arveluttikin. Junioriluokkaan oli ilmoitettu vain neljä narttua, joista yksi jäi pois, joten kehässä oli mukavan väljää ja helppoa aloittelijaparille.
Pihlalle näyttelyhihna ja -touhu on jo tutumpaa, ja leidi seisoikin maltillisesti namia odottaen. Onnistuin myös hillitsemään Pihlan jutustelua kehässä ja ravasimme rennosti ilman haukkuja ja muita kommentteja. Vaikka Pihlalla on juoksu lopuillaan ja tosiaan aikaa viime kehäkokemuksesta, esiintyminen ja tutkiminen meni ehkä paremmin kuin odotinkaan.
Molemmat tytöt saivat Erittäin Hyvän ja Tara lisäksi sijoittui toiseksi junioreissa. Tästä on kiva jatkaa eteenpäin
